Vaellustarinani näyttämönä on tällä kertaa kolmen valtakunnan rajamaat Kalottireitillä muinaisvuonna 2014. Tämä oli meidän ensimmäinen yhteinen vaellus sekä samalla kummankin ensimmäinen vaellus Ruotsin ja Norjan puolella. Ihmeteltävää tuvissa ja komeissa maisemissa siis riitti ummikoille. Näin neljä vuotta vaelluksen jälkeen on pakko myöntää, että tietyt maastolliset yksityiskohdat ovat saattaneet jäädä alitajuntani hämärään.
Varsinkin kuvia katsellessani pääsen kuitenkin yllättävän lähelle niiden räpsäisyhetkellä vallinneita tunnetiloja. Voitaneen siis päätellä, että kyseessä oli varsin mieleenpainuva ja unohtumaton seikkailu.
Missä: Norjan, Ruotsin ja Suomen rajamaiden tienoot Kalottireittiä sivuten. Reitti kulkee Övre Dividal kansallispuistossa (Norja), Skibotndalen kansallispuistossa (Norja) sekä Ruotsin Lapissa lähellä käsivarren erämaa-aluetta. Samoille seuduille pääsee myös Suomen puolelta Kilpisjärveltä.
Milloin: Heinäkuu 2014
Pituus: n. 70 km
Kesto: 4 yötä ja 5 päivää
Vaativuus: 8/10
Maisemat: 9/10
Maastokartta: 10149 Skibotndalen
Kiitti Harri, kun autoit suunnittelussa!
Jälleen kerran en voi liikaa hehkuttaa Harri Ahosen kirjoja Norjan ja Ruotsin puolen vaellusten suunnittelussa. Kuvassa näkyvän Pohjois-Skandinaviaa käsittelevän kirjan lisäksi mieheltä on ilmestynyt vastaava Keski-Skandinavian opus ja tänä vuonna uusimpana teoksena Norjan rannikoiden päiväreissuihin keskittyvä kirja.
Parasta Harrin kirjoissa on yksityiskohtaiset tiedot Norjan ja Ruotsin vaelluskäytännöistä sekä kattavat luettelot alueiden autio- ja varaustuvista. Harri myös kuvaa todella tarkasti eri tupien väliset reitit pituuksineen ja vaikeustasoineen. Ahosen kirjan yhdistäminen maastokarttaan tuo alueen koko potentiaalin vaelluksen suunnittelijan ulottuville.
Muista DNT -avain, jos mielit tupiin Norjan puolella
Kalottireitillä ja muilla Norjan Lapin alueilla ei juuri avoimia autiotupia harrasteta, vaan tasokkaat erämaamotellit ovat melkein aina maksullisia ja joko lukittuja tai miehitettyjä. Suurin osa Norjan puolen Kalottireitin tuvista aukeaa DNT (Den Norske turistföreningen) -avaimella. Tämä tarkoittaa, että niissä ei ole tupavahtia, vaan retkeilijällä tulee olla mukanaan avain, jolla hän pääsee sisään tupaan. Tämän jälkeen tieto yöpymisestä kirjataan tuvasta löytyvään vierailijaluetteloon ja maksu jätetään joko paikan päälle kirjekuoressa tai suoritetaan jälkikäteen tilisiirtona. Minkäänlaista etukäteisvarausta tupiin ei siis voi tehdä. Oman kokemukseni mukaan tilaa on kuitenkin aina riittänyt enemmän kuin tarpeeksi ja monesti olemme olleet tuvan ainoat yöpyjät.
Me haimme DNT -avaimen Kilpisjärven tullista ajaessamme Suomen kautta Norjan puolelle. Avain luovutetaan panttia vastaan. Oma maalaisjärkeni sanoo, että jos harrastat usein Norjan DNT -tuvissa vierailua, ei avainta ole tarpeellista reissujen välissä palauttaa.
Rostadalen - Rostahytta (5km)
Vaellus starttasi Rostadalenin parkkipaikalta, jonka viimeinen metsätieosuus on maksullinen. Muistaakseni muita autoja ei parkkipaikalla juuri ollut, mikä herätti toteen käyneitä toiveita ei-turistirysämäisestä vaelluksesta.
Lähtöpaikalla kamppeet kasattuamme oli päivä ehtinyt jo taittua illan puolelle. Edessä oli kuitenkin vain vaivaiset viisi kilometriä kohti ensimmäistä etappiamme Rostahyttaa, joten illan suussa lähteminen toimi paremmin kuin hyvin. Tämä ei ollut kuitenkaan viimeinen yömme Rostahytalla, sillä kahdesta tuvasta koostuva paikka toimi myös rengasreittimme viimeisenä yösijana.
Rostahytta - Gappohytta (19km)
Rostahytalta taipaleemme jatkui kohti parinkymmenen kilometrin päässä siintävää Gappohyttaa, joka on myös DNT -avaimella aukeava tupa. Matka alkoi rehevässä ympäristössä pitkin Iselva joen länsipuolta, mutta muuttui kivikkoiseksi ja ainakin vuoden 2014 keskikesällä myös lumiseksi maastoksi.
Tunturin huipulla ennen Ruotsin rajapyykkiä iski niskaamme ukkosmyrsky kirjaimellisesti kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ukkonen ja rankkasade ilmestyivät niin nopeasti, että emme ehtineet saada kaikkia tavaroita kuivina telttakankaan alle suojaan.
Omat kamppeeni pysyivät kutakuinkin kastumattomina, mutta seuralaisellani Janilla ei käynyt yhtä hyvä tuuri.
Ukkosen hellitettyä jatkoimme matkaa enemmän tai vähemmän läpimärissä kengissä ja vaatteissa. Ruotsin rajapyykin ohitettuamme taivalsimme länsinaapurimme mailla ehkä noin seitsemän kilsaa, kunnes oltiin taas Norjassa.
Muistan edelleen neljän vuoden jälkeen kuinka pitkältä Rosta- ja Gappohytan välinen taipale tuntui ukkosmyrskyn jälkeen. Osasyynä loputtomalta tuntuneeseen matkantekoon oli varmasti märät kengät ja Janille pikkuhiljaa kastumisen jälkeen noussut kuume.
Vihdoin Gappolle myöhäisillalla saapuessamme oli vastassa kymmenhenkinen norjalaisten eläkeläisrouvien iloinen seurue. Taisivat nämä mukavat naisihmiset huomata Janin kuumeisuuden, kun antoivat meille omat makuusijansa tuvasta ja kävivät itse lattialle ja sohville nukkumaan. Lämmittää vieläkin mieltäni, kun muistelen tätä erämaassa kohtaamaamme sydämellisyyttä.
Gappohytta - Pältsastugan (11km)
Gappohytan punkassa hyvin nukutusta yöstä huolimatta vaivasi kuumeinen olo Jania vielä aamullakin. Ei auttanut kuitenkaan jäädä erämaan armoille, vaan matka jatkui pienistä vastoinkäymisistä huolimatta. Jälkikäteen ajateltuna luulenpa, että tunturi-ilma ja mielekkäät maisemat pitivät pahimman taudin poissa ja mielen virkeänä, sillä varsinainen kova kuume iski seuralaiselleni vasta vaelluksen jälkeen hotellissa.
Gappohytan ja Pältsan välinen reitti on mukava taivaltaa. Kilometrin päässä Gappolta tullaan sillalle, josta jatketaan pari kilometriä Gahppojavri järven koillisrantaa pitkin. Tämän jälkeen reitti kulkee Lassojavri tunturia sivuten. Kuvissa näkyvä veden ympäröivä polku on Pohjois-Euroopan pisin “maasilta” ja suosittu reitti myös pyöräilijöiden keskuudessa. Todella vaikuttava maisema, joka tuo etäisesti mieleen Tolkienin tarinat.
Kolmas vaelluspäivämme päättyi legendaarisen ja teräväkärkisen Pältsatunturin mukaan nimensä saaneelle Pältsastuganille Ruotsin puolelle. Tupa on miehitetty, eli siellä asuu läpi kauden STF:n (Svenska turisföreningen) tupavahti.
Tupavahdin tehtävänä on huolehtia tuvan ylläpidosta, ottaa majoittuvilta maksu yösijasta sekä tarpeen vaatiessa antaa neuvoja eränkävijöille. Tupavahdeilla on lokoisat oltavat, sillä heillä on yleensä aina oma erillinen pikkumökkinsä, jossa he viettävät ikäänkuin kesämökkielämää. Minäkin haluan!
En valitettavasti löytänyt kuvistani otosta Pältsastuganin tärkeimmästä paikasta, eli saunasta. Tuvalla on erillisessä rakennuksessa mainio sauna, jonka käyttö kuuluu tupamaksun hintaan. Tupavahti pitää saunan siistinä ja pilkkoo myös puut. Saunassa käydään vuorotellen ja pääseepä löylyjen välissä jopa vilvoittelemaan Pältsan pooliin. Ai että!
Stugvärdinnamme kertoi, että 90 prosenttia Pältsan kävijöistä on suomalaisia. Hän tuntuikin kaipaavan maanmiehiään (ja naisiaan). Kuulinpa myös 2016 vaelluksellamme erään toisen ruotsalaisen tupavahdin toteavan, ettei hän halua enää Pältsalle töihin, kun siellä puhutaan vain suomea.
Pältsastugan - Steinhytte - Rostahytta (33km)
Olimme huomanneet kartalla jo vaellukselle lähtiessämme Steinhytte nimisen asumuksen Pältsan ja Rostan eteläpuolella. Mielenkiintomme poiketa “kivihytillä” kasvoi entisestään, kun Pältsan tupavahtikaan ei ollut paikassa koskaan käynyt eikä muutenkaan tiennyt siitä mitään. Intoa puhkuen lähdimme siis tutkimusmatkalle kohti mysteeristä Steinhytteä!
Ajatuksemme oli alunperin yöpyä kyseisessä paikassa, jonne taivalta Pältsalta kartan mukaan näytti olevan 18 kilometriä. Tietön tie kulki tasaisessa ja ruohikkoisessa maastossa auringon porottaessa kuumottavasti niskaamme.
Usean tunnin käveltyämme ei Steinhytteä tuntunut löytyvän mistään ja etsimistä hankaloitti myös epäselvä kuva etsinnän kohteesta. Oliko kyseessä laavu, tupa, tuulensuoja vai porokämppä?
Saavuimme kivikkoiselle joentörmälle, jossa kartan mukaan Steinhyten piti olla. Näimme kuitenkin vain kiviä, kiviä ja lisää kiviä…kunnes silmiä siristämällä kysyimme toisiltamme “onko se tuo” ?
Kyllä vaan, siinä se Steinhytte komeili. Ja asumushan oli juuri sitä mihin sen kivimäinen nimi viittasi; kivimökki. Alueen lituskamaisista kivistä koottu hökkeli maastoutui maisemaan paremmin kuin mikään aikaisemmin näkemäni erämaatupa tai kammi. Kivikammi, se onkin oikea nimitys tälle omaperäiselle asumukselle.
Steinhytellä trangiamakkarat paistettuamme oli edessä vielä viidentoista kilometrin patikka tutulle ja turvalliselle Rostahytalle. Olisihan sitä voinut yöpyä Steinhytelläkin, mutta haaveissa siintäneet Rostan pehmeät punkat veivät tällä kertaa pidemmän korren.
Jossakin kohti muuttui taival mönkijöiden tekemiksi uriksi, mikä helpotti väsyneiden jalkojen työtä. Viimeisellä viidellä kilometrillä kohtasimme komeat riippusillat ja vihdoin oli 33 kilometrin päivämatka takana ja jalat tukevasti Rostahytan leirissä. Taisimmekin olla Rostan ainoat yöpyjät.
Rostalla viimeisen yön vietettyämme oli mukavaa kävellä lyhyt viiden kilometrin matka takaisin autollemme Rostadalenin parkkipaikalle.
Takana oli onnistunut ensimmäinen Norjan vaelluksemme, jonka seuduille taisimme jättää palan sydäntämme.