Soita, saunoja sekä koiran ensimmäinen vaellus
Elokuussa 2018 tuli pyörittyä viikon verran legendaarisessa Koilliskairassa, eli Urho Kekkosen kansallispuistossa. Suota, korpea, ja kivikkoa erämaassa riitti, mutta niiden vastapainoksi myös maalauksellisia maisemia, ärhäköitä löylyjä, loputtomasti makeita mustikoita ja yksi (tai kaksi) katoamismysteeri(ä)… :O Tämä oli toinen vaellukseni Urho Kekkosen kansallispuistossa, mutta ei suinkaan viimeinen. Lääniä tuonne nimittäin jäi vielä koluttavaksi. 😉
Vaelluksen starttina ja maalina toimi Marivaaran parkkipaikka, josta pääsee helposti UKK:n itäosaan. Näillä seuduilla on vähemmän vaeltajia kuin Kiilopään ja Tankavaaran ympärillä. Joukkoa karsii ainakin se, että tällä UKK:n erämaaosaan kuuluvalla alueella ei ole merkittyjä reittejä, vaan vaeltajan täytyy olla suunnistustaitoinen. Vuosien saatossa maastoon on toki muodostunut paljon polkuja, mutta niitä seuraamalla on tunnetusti yhtä helppo eksyä kuin osua oikeaan. 🙂
Reissu oli yksivuotiaan cairnterrieri Maunon ensimmäinen useamman yön vaellus. UKK:n soinen ja kivikkoinen maasto osoittautui Maunolle himpun verran liian vaativaksi, mutta onneksi kymmenkiloisen koiran pystyi tarvittaessa kantamaan. 😉
Päivä 1: Marivaara - Siulanruoktu 15 km
Marivaaraan vievä Marivaarantie oli erittäin huonossa kunnossa, eli täynnä syviä kuoppia. Oli silkkaa sattumaa, että matala kaksivetoinen pakumme säilyi ehjänä perille eikä hinausautoa tarvittu soittaa apuun (ja sitähän olisi tuolla saanut tovin odotella). Tien kondiksesta kertoo jotain se, että kanssamme samana päivänä Marivaarasta lähteneet rouvat pysäköivät autonsa kymmenen kilometrin päähän lähtöpisteestä, kun eivät uskaltaneet ajaa pahimmista montuista läpi. Ottaen huomioon, että kesä 2018 oli poikkeuksellisen kuiva, voisin kuvitella tien olevan normaalina Suomen kesänä vielä huonommassa jamassa.
Matkantekoa Marivaarasta Siulanruoktulle helpottaa suuresti se, että reitti kulkee melkein kokonaan poroaidan viertä. Maasto on pitkältä pätkältä varsin soinen, mutta kuljettavissa.
Yritimme kääntyä poroaidalta Siulanruoktulle kohdassa, jossa kartalla aitaan tulee jyrkempi kulma. Kohtaa ei kuitenkaan löytynyt, joten kompassin avulla käännyimme puolituurilla sopivassa kohdassa. Karttaa ja kompassia kannattaa siis poroaidasta huolimatta seurailla suhteellisen tiiviisti. Poroaidan jälkeen maasto muuttuu nopeasti; puut korkeammiksi, suo loppuu ja laskeutuminen alkaa hiljalleen. Lopulta edessä on jyrkkä rinne, jota pitkin laskeudutaan solaan ja Jaurujoen varrelle.
Harmittaa myöntää, mutta nyrjäytin nilkkani tässä alla näkyvän kuvan solaan laskeutumisessa. Kyllä se vähän vaivasi koko loppu vaelluksen, mutta ei liikaa. Syytän liian isoja vaelluskenkiä (tai liian ohuita sukkia). Totta puhuen nilkka on vielä tätä tekstiäkin kirjoittaessani kipeä.
Siulanruoktun tuvassa tapasimme varttuneemman pariskunnan, joka oli lähtenyt Marivaarasta aikaisemmin samana päivänä. Pian paikalle saapui myös Marivaarassa tapaamamme mieshenkilö ja tuntia myöhemmin ne rouvat, jotka olivat jättäneet autonsa kymmenen kilometrin päähän meistä muista. Tuvassa pariskunnan UKK -tietämystä kuunneltuamme jätimme kengät kuivumaan ja suuntasimme portaat ylös telttaa pystyttämään.
Päivä 2: Siulanruoktu - Vongoivan Kammi 10 km
Seuraavana aamuna matka jatkui kohti Vongoivan kammia. Reitti kulkee pitkin Vongoivajoen törmää.
Reitti Siulanruoktusta Voingoivan kammille kulkee pitkin komeaa Vongoivajoen törmää.
Jostain syystä loppumatkassa poikkesimme turhan pitkälle Vongoivajoen varrelta. Harhailimme ehkä tunnin Vongoivatunturin vaivaiskoivikossa ennen kuin oikea suunta taas löytyi, kiitos kompassin.
Olin tutkinut omaperäisen kammin historiaa ennen reissua, joten kyllä mieltä lämmitti, kun kammi vihdoin pilkotti tunturien suojassa. Vongoivan Kammi on kaunis ilmestys, joka sulautuu maisemaan kuin menninkäiset olisivat sen sinne rakentaneet. Kammissa ei tuona yönä yöpynyt ketään, mutta sen voi varata täältä itselleen 40 euron hintaan/yö.
Jos kiinnostuit kammin historiasta, tässä linkki Jouni Ohtamaan tekemään aihetta käsittelevään videoon!
Päivä 3: Vongoivan kammi - Kielitunturin huippu - Anterinmukka 15 km
Kaiken suossa ja metsikössä tarpomisen jälkeen piti päästä hetkeksi tuulettumaan yläilmoihin maisemia katselemaan. Päätimme kävellä Anterinmukan tuvalle Kielitunturin huipun kautta. Huipulla meitä odotti iloinen yllätys; UKK:n salainen kylpylä, eli joukko kimmeltäviä tunturijärviä. Vieläkin harmittaa, ettei tullut uitua!
Kielitunturilta laskeuduimme alas Anterijoen varrelle. Päästäksemme oikealle puolelle Anterinmukan tupaa, oli joki ylitettävä sopivassa kohtaa. Ylityksen jälkeen alkoi Mauno osoittamaan isompia väsymyksen merkkejä. Koirat osaavat onneksi levätä väsyessään, ja niin vaipui Maunokin sikeään uneen kenkienvaihtoepisodin ajaksi.
Anterinmukan autiotupa on alunperin Keskon virkistysmaja, jonka sen henkilöstö rakensi suurista keloista vuonna 1964. Kesko luovutti tuvan metsähallitukselle vuonna 1984, jonka jälkeen se on uskollisesti palvellut UKK:n vaeltajia. Tupa on varsin suuri, ja sen leveille lavereille mahtuu yhteensä 12 nukkujaa.
Tuvasta huomaa heti, että se on ns. “eri sarjaa” kuin Metsähallituksen rakentamat versiot. Keittotilat sijaitsevat tuvan eteisessä erillisessä huoneessa, mikä on nukkumisjärejstelyjä ja telttailijoita ajtellen erittäin fiksu veto. Lisäksi tuvassa on suuri takka, joka poikkeaa suuresti ns. tupakaminasta.
Ennen kaikkea, Keskon kämpältä löytyy tottakai sauna. Ja ei mikä tahansa sauna, vaan ehdottomasti omien saunakokemusteni topvitoseen menevä tapaus. Mikä parasta, on joessa saunan kohdalla syvä “Lakuuni”, jossa tuli virkistäydyttyä varmaan vähintään kuusi kertaa. Ehdottomasti mieleenpainuva kokemus, joka saa haikailemaan palaamaan Anterinmukalle.
Kuudessa UKK:n saunassa, Anterinmukka mukaan lukien, otettiin tänä vuonna käyttöön saunamaksu. Hinta on vajaa seitsemän euroa aikuiselta ja neljä euroa lapselta, eli mielestäni varsin kohtuullinen. Maksu suoritetaan tekstiviestillä, ja luonnollisesti jälkikäteen, sillä kuuluvuuksiahan näillä alueilla ei ole.
Koska en ollut käynyt Suomen Lapissa vaeltamassa muutamaan vuoteen, tuli minulle yllätyksenä, että tuvilla on nykyään polttopuut _valmiiksi pilkottuina_ säkeissä! :O Melkoisen hyvää palvelua Metsähallitukselta.
Katoamistapauksen keskiössä...
Vaikka Anterinmukka on vaeltajien suuressa suosiossa, ei tuvalle tuona iltana saapunut seuraksemme kuin se samainen mieshenkilö, jonka tapasimme Marivaarassa.
Yhdentoista aikaan illalla huomasimme helikopterin parveilevan Vongoivatunturin ympärillä. Nukkumaan käydessämme oli kopteri kuitenkin jo kadonnut ja äänet kaikonneet. Meinasimme ensin yöpyä teltassa, mutta tuvan patjojen kutsu oli lopulta vastustamaton.
Yhden aikaan yöllä heräsimme voimakkaaseen ilmoja halkovaan ääneen. Kopteri oli palannut. Lopulta alkoivat myös punaiset valot välkkyä tuvan ikkunoissa. Ei muuta kuin ylös laverilta ja ulos katsomaan mistä on kyse.
Kopteri laskeutui tuvan taakse ja sieltä astui ulos rajavartiolaitoksen kaveri. Mies kertoi etsivänsä kuusikymppistä kadonutta naishenkilöä, ja tiedusteli oliko naista näkynyt Anterinmukalla. Kysyessämme mieheltä missä nainen on kadonnut, kuului vastaus: “en minä muista sen paikan nimeä.”. Että sillä lailla. Tässä kohti tapaus jäi meille vielä mysteeriksi, mutta Hammaskurulle päästyämme saimme selkoa tilateeseen. Jatka siis lukemista. 😉
Päivä 4 - Anterinmukka - Hammaskuru 13 km
Anterinmukalta matka jatkui kohti Anterijoen nuotiopaikkaa ja seuraavaa yöpaikkaamme Hammaskurua. Edellispäivän aurinkoinen sää oli kääntynyt harmaan sameaksi, mutta makkaranpaistotauko Anterijoella piristi päivää.
Anterinmukan ja Hammaskurun välinen osuus sivuaa Lutolta Luirolle kulkevaa vanhaa tukkitietä. Puut jäivät aikanaan UKK:sta kaatamatta talvisodan vuoksi. Vanhan tukkitien jäänteet pystyy edelleen näkemään maastossa. Hyvä, että puita ei aikanaan kaadettu.
Katoamismysteeri sai onnellisen lopun
Saavuimme Hammaskurun varaus- ja autiotuvalle alkuiltapäivällä. Tuvan pitkospuilla istuskeli ryhmä ihmisiä. Kerroin heille, että viime yönä rajavartiosto etsi kadonnutta ihmistä, ja kysyin ovatko nähneet tuntomerkkeihin sopivaa naishenkilöä. Vastaus kuului: “joo, tuossa se nainen istuu“.
Tapasimme siis kadonneen naishenkilön; ruumiin ja sielun voimissa. Hurjan ja mutkikkaan tarinan kolme kertaa kuunneltuamme ilmeni, että juttuun liittyi myös toinen kadonnut henkilö. Molemmilla tapauksilla oli kuitenkin onnellinen loppu, ja kukaan ei jäänyt kadoksiin UKK -puistoon tänä vuonna.
Sen verran olivat nämä katoamiset ehtineet uutiskynnystä ulkomaailmassa rikkoa, että kotiin oli pakko soittaa, ja kertoa että olemme tallessa. Hammaskurun katolla oli nimittäin kuuluvuus, ja läheisellä Hammaskodalla olisi kuulemma ollut jopa täydet verkot.
Päivä 5: Hammaskuru - Vuomapää - Siulaoja 8 km
Hammaskurulta Siulan suuntaan mentäessä kannattaa vakavasti harkita Vuomapään huiputusta. Tunturi on 690 metrillään UKK:n toisiksi korkein ja sen huipulta aukeaa komeat maisemat kansallispuiston yli. Viisi vuotta aiemmin olin huiputtanut ykkössijaa pitävän Sokostin, jota oli hauska tiirailla tällä kertaa “pikkuveljen” laelta. Tunnistin Sokostin helposti sen huipulla olevasta matkapuhelinmastosta.
Mauno oli tässä vaiheessa reissua jo tosi väsynyt, vaikka olikin päässyt huipulle näköalahissin kyydissä. 😉 Vuomapäätä alas laskeutuessaan väsynyt vaeltaja kävi jatkuvasti varvikkoon lepäilemään.
Loppumatka Siulaojalle mentiin tiheässä metsässä joen vartta pitkin. Siulaojan nuotiopaikka meinasi mennä meiltä ohitse. Se sijaitsee joenvierustaa pitkin Vuomapään suunnasta tultaessa joen “vasemmalla” puolella.
Päivä 6: Siulaoja - Tahvontupa 8 km
Maunon huonon kunnon takia olimme Siulaojalla kahden vaiheilla vaelluksen jatkamisen suhteen. Siulasta olisi päässyt päivässä myös autolle Marivaaraan. Aamun valjetessa koira oli kuitenkin kummasti piristynyt, joten päätimme noudattaa alkuperäistä suunnitelmaa ja jatkaa kohti Tahvontuvan saunaa.
Ohitimme tutun ja turvallisen Siulanruoktun, josta on enää viiden kilometrin patikka Tahvontuvalle. Jos siis kaveri jäi Siulaan, kun itse olet jo Tahvolla, voitte hyvin kommunikoida huutelemalla metsään!
Vuonna 1966 rakennettu Tahvontupa sijaitsee Tyyryojan rannalla. Toiselta puolelta Tyyrojaa löytyy ihana sauna, jonka kipakoita löylyjä oli mukava viilennellä Tyyrojan tyrskeissä. Hauskana sattumana meille selvisi myöhemmin, että naapurimme Espoossa on ainakin omien sanojensa mukaan laittanut Tyyryojan “poolin” aluille vaelluksellaan muinaisella 70-luvulla.
Kuten Anterinmukalla, myös Tahvon saunalla on vuonna 2018 otettu käyttöön seitsemän euron saunamaksut.
Tuvassa on sekä varaus- että avoin puoli. Pienen autiotuvan puolella taisi olla makuupaikat kuudelle hengelle. Lisäksi pihapiirissä on erillinen rakennus, jossa on keittomahdollisuudet. Eräänlainen kesäkeittiö. Me annoimme tuvan siellä yöpyvän miehen yksityiskäyttöön, ja pystytimme telttamme rinteen päälle.
Päivä 7: Tahvontupa - Marivaara 18 km
Viimeinen vaelluspäivä. Kuljimme Tahvolta kohti Marivaaraa ensin pari kilometriä itään vanhan metsäpaloalueen läpi, vanhan sillan yli ja sen jälkeen noustaan tovi mäkeä ylös poroaidan viertä. Tämän jälkeen jatkoimme loppumatkan ensimmäisenä vaelluspäivänä tutuksi tullutta poroaitaa seuraten.
Noin viisi kilometriä ennen Marivaaraa voi valita myös toisen itäpuolen polun, joka näkyy kartallakin (UKK 1: 100 000). Polku yhtyy parin kilometrin jälkeen poroaitapolulle ja reittien pituuksissa ei juuri ole eroja. Valitsimme paluumatkalla itäisemmän reitin, sillä sen varrella sijaitsee mielenkiintoinen Irtonaisauhdin “tupa”. Tuvasta löytyy pari kuvaa ja tietoa täältä. Me kuitenkin missasimme tuvan, vaikka kovasti yritimme sitä tiirailla. Tupa ei siis ilmeisesti näy polulle, ellei osaa hyvin tarkkaan katsoa. Harmi juttu, menimme varmasti tosi läheltä tupaa.
Millaiset fiilikset vaellus jätti?
Onneksi, viime vuodet Ruotsia ja Norjaa koluttuani, palasin taas Suomen Lappiin tosiasioiden äärelle. Suomen puolella maisemat jäävät Norjaa vaatimattomimmiksi, mutta on meillä paljon tarjota vastineeksi. Esimerkiksi suuri määrä saunoja, valmiit polttopuut, nuotiopaikkoja, ilmaiset tuvat ja telttapaikat sekä (suurimmaksi osin) mukavat kanssavaeltajat.
Metsähallitus oli tuonut tuville sitten viime Suomen Lapin vaellukseni roskapisteet, joka herättää minussa kaksijakoisia tuntemuksia. Oma mielipiteeni on, että oikea luonnossa liikkuja jaksaa kantaa takaisin kotiin sen minkä metsään tuo. Toisaalta täyttyvät roskakorit kai kielivät siitä, että ihmiset käyttävät tupaverkostoa. Niin tai näin, mutta itse aion kantaa roskani pois jatkossakin.
UKK, minä palaan vielä!